"Hain apua vasta, kun huomasin ymmärtäväni lapsensurmaajia"

Kun Riina Merenluoma oli teini, hän luki jutun äidistä, joka oli kasvattanut lapsensa yksin. Hän ajatteli heti, että noin hänkin tekisi. Ei hän voisi ikinä luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Se olisi vaikeaa, mutta hän kestäisi sen ja antaisi lapsilleen kaiken.

Niin kävi. Kesällä 2006, kun Ronja oli vähän alle kaksivuotias ja Seela kolme kuukautta, Riina erosi lopullisesti lasten isästä. Suhde oli ollut vaikea ja vailla rakkautta.

Riina jäi yksin, ja se tuntui ihanalta.

"Vihdoin kaikki oli kohdallaan. Me olimme perhe, elämä oli mahtavaa. Ajattelin, että tästä lähtien olen vain äiti. Että kukaan ei ole ikinä rakastanut lapsiaan niin kuin minä."

Seitsemän kuukautta myöhemmin Riina soitti Helsingin sosiaalipäivystykseen ja teki itsestään lastensuojeluilmoituksen.

"Ensikodin haastattelussa sanoin, että tapan nämä lapset, jos en saa apua."

Jatkuvaa levottomuutta

Asunto vanhassa puutalossa Helsingin Kumpulassa on jotenkin pullantuoksuinen, vaikka kukaan ei ole paistanut pullaa. Keittiön pöydät hohtavat, muropaketit seisovat riveissä. Omenapiirakan Riina on ehtinyt aamulla leipoa.

Muusikkomies on lähtenyt töihin, ja lapset ovat koulussa. Ronja on nyt kahdeksan ja Seela seitsemän. Riina on 32 ja viisaampi kuin ennen.

Riina, Ronja ja Seela asuvat nykyään Helsingin Kumpulassa. Riina käsitteli väsymystään myös lasten kanssa: he tekivät yhdessä radio-ohjelman perheestä.

Hän istuu pöydän ääreen ja on hetken hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluu sade. Mistä aloittaisi?

Äitiydestä.

Kun Riina oli 15-vuotias, hän maalasi raskaana olevia alastomia naisia. Ainoastaan niitä. Hän halusi tulla äidiksi, hän halusi olla raskaana.

Raskaus olikin Riinalle luonnollinen tila. 23-vuotiaana hän alkoi odottaa Ronjaa ja oli tyytyväisempi kuin koskaan.

Ronja syntyi joulukuussa 2004. Lapsen isä asui muualla eikä hänestä ollut apua. Riina eli Ronjan kanssa täydessä symbioosissa.

"Joskus en käynyt viikkoon suihkussa, koska en uskaltanut laskea lasta lattialle."

Arki tuntui olevan kuin piparkakkutalo, joka voisi hajota koska tahansa.

Riina pelkäsi muutakin: että vauva putoaisi sohvan terävään lehtilaatikkoon tai leipäveitsi osuisi vahingossa lapseen. Eniten hän säikähti yhtenä yönä, kun kaksiviikkoinen Ronja heräsi itkemään. Riina nosti hänet kasvojensa eteen ja huusi, että nyt hiljaa!

"Pelästyin reaktiotani niin paljon, että en antanut itseni tuntea mitään kielteistä moneen kuukauteen. Miten olin saattanut huutaa lapselle, jota rakastin yli kaiken?"

Neuvolassa kysyttiin, oliko Riina masentunut. Ei hän mielestään ollut. Hänhän oli kaivannut lasta enemmän kuin mitään. Ja hänhän oli täydellinen äiti.

"En tiennyt, että synnytyksen jälkeinen masennus voisi tarkoittaa sitä, että pelkää koko ajan rikkovansa vauvan eikä pysty rentoutumaan."

Riinasta tuntui, että arki oli kuin piparkakkutalo. Se voisi hajota koska tahansa, jos ottaisi yhdenkin karkin pois.

Öinen riivaaja

Riinalla on kirkkaanpunaiset hiukset, pitkä neulepaita ja villasukat. Hän on ryhdikäs ja huokuu rauhaa. Hän näyttää siltä, että hänellä on hyvä syli.

Kun Ronja viisikuukautisena lähti ryömimään, Riinasta tuntui, että syli jäi tyhjäksi. Toinen lapsi Seela syntyi alkukesästä 2006. Pian sen jälkeen hankala parisuhde päättyi. Perhe oli täysi, piparkakkutalo ehjä.

Onni kesti kuukauden.

Riina Merenluoma haluaa kertoa tarinansa, jotta muutkin äidit uskaltaisivat tunnustaa väsymyksensä ja pelkonsa. ”Näitä ajatuksia, tunteita ja tunteettomuutta on paljon, mutta niitä ei hyväksytä.”

Ehkä Seela aisti äidin levottomuuden, tai ehkä varhainen sydänvika jätti häneen jälkensä. Joka tapauksessa Seela alkoi heräillä öisin ja kirkua repivää, raastavaa huutoa. Yleensä kuusi tai kahdeksan kertaa yössä, pahimmillaan kaksitoista.

Riina nukkui korkeintaan tunnin yhteen menoon. Sitten piti taas nousta kävelemään ja rauhoittelemaan lasta, joka oli muuttunut riivaajaksi.

"Päivisin Seela nukkui kiltisti rinnallani, kun kannoin häntä liinassa. Minä en nukkunut koskaan. Aivot eivät päässeet lepoon. Se oli kuin kiinalaista vesikidutusta."

Sitä jatkui seitsemän kuukautta. Kotipalvelu kävi kerran viikossa auttamassa Riinaa siivouksessa. Aluksi Riina tapasi ystäviä kaupungilla, mutta lopulta hän ei jaksanut soittaa kellekään.

"Ystävät luulivat, ettei minulla ole aikaa heille. Minusta taas tuntui, että minut oli hylätty. Tunsin häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan se äiti, joka minun piti olla. Olin huono ja heikko."

"Järjellä tiesin, että rakastan lapsiani, mutta en tuntenut enää mitään."

Häpeä ja itsesyytökset kairasivat Riinan väsymystä syvemmäksi. Hän tunsi olevansa loukussa kotonaan, ja jokainen päivä oli selviytymistä.

"Yhtenä iltana Ronja katseli Pikku Kakkosta ja Seela lähti ryömimään lattialla minua kohti. Minä peräännyin hänen edellään seinään ja ajattelin, että antakaa minun olla hetki niin, ettei kukaan ole sylissä, ettei kukaan vaadi minulta mitään", hän sanoo.

"Olin kuin eläin. Halusin vain turvalliseen paikkaan lepäämään."

Suurimman osan aikaa Riinan onnistui näytellä rakastavaa äitiä. Hän oli päättänyt niin.

"Jos Ronja toi näytille jotain piirtämiään säälittäviä tikku-ukkoja, sanoin automaattisesti, että ihanaa, voi rakas, kun olet taitava! Oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa, että painu vittuun, hän sanoo."

"Järjellä tiesin, että rakastan lapsiani valtavasti, mutta en tuntenut enää mitään. Rakkauden tunne oli kadonnut."

Välillä naamio rakoili.

Riina saattoi antaa luunapin tai tukistaa, tarrata kovakouraisesti kädestä. Jälkeenpäin hän katui ja pyysi anteeksi.

Seela katselee maalauksia, joita äiti teki ensikodin taideterapiassa vuonna 2007

Pahimpina hetkinä Riina lukitsi itsensä vessaan ja itki. Lapset hakkasivat ovea ulkopuolelta ja huusivat suoraa kurkkua.

Ja joka ilta, kun Riina oli saanut Seelan hetkeksi nukkumaan, hän meni saunaan, heitti löylyä ja itki kaikki päivän itkut.

Se oli hänen oma hetkensä.

Soitto lastensuojeluun

Niihin aikoihin lehtien otsikot kertoivat lapsensurmista. Riina oli aina ajatellut, että oman lapsen tappaminen on pahinta, mitä ihminen voi tehdä. Äkkiä hän huomasi, että pystyi ymmärtämään noita äitejä, jopa samaistumaan heihin.

"Siinä hetkessä tajusin, etten ole enää oma itseni. Jotain täytyi tehdä."

Riina oli kuullut Helsingin ensikoti -yhdistyksen Baby blues -yksiköstä, jonne voisi päästä hoitoon. Ensin piti kuitenkin olla lastensuojelun asiakas.

Niinpä kerran, kun kodinhoitaja oli siivoamassa, Riina meni makuuhuoneeseen, sulki oven ja teki itsestään ilmoituksen.

"Oli valtava kynnys soittaa lastensuojeluun ja sanoa, että en jaksa, auttakaa. Se oli äärimmäinen häpeän kokemus."

Vielä senkin jälkeen Riinan piti anella ja uhkailla päästäkseen hoitoon. Paperilla hänessä ei ollut vikaa. Hänestä ei ollut tehty masennusdiagnoosia, hän ei ollut juoppo eikä narkkari, hän ei pahoinpidellyt lapsiaan. Hän teki joka päivä ruokaa. Häntä ei vaivannut kuin väsymys.

Maaliskuussa 2007 Riina, Ronja ja Seela muuttivat ensikotiin. Riina sai seuraa, tukiryhmiä ja taideterapiaa.

Nukkua hän ei saanut.

"Olisin toipunut nopeammin, jos olisin mennyt kahdeksi viikoksi osastolle ja vain nukkunut. En kuitenkaan osannut antaa lapsia pois. Minusta tuntui, että olen maailman ainoa ihminen, joka voi suojella heitä."

"Häpesin niin paljon sitä, että olin huono äiti."

Ensikodissa kului neljä kuukautta. Kotiin palaaminen oli niin pelottavaa, että Riina pakkasi mieluummin lapset junaan ja matkusti ystävän luo Kilpisjärvelle.

"Matkustin 22 tuntia kahden lapsen kanssa ja nukuin junan lattialla. Perillä katselin laakeaa maisemaa ja ajattelin, että täytyy hommata lapsille hoitopaikat, koska paluumatkaa en enää jaksa."

Jaksoi hän. Hän oli läpäissyt testin.

Riina hankki terapiaa myös Ronjalle, sillä hän pelkäsi, että väsymys oli vaikuttanut tähän. Terapeutti sanoi, että Ronja on herkkä, mutta se ei johdu äidistä.

Kuukauden päästä Riina alkoi opiskella kulttuurituottajaksi. Vei aamuisin tytöt hoitoon ja matkusti kolmella liikennevälineellä kouluun Kauniaisiin. Iltaisin hän pakeni tietokoneelle, koulutehtäviin.

"En pystynyt edes syömään tyttöjen kanssa. Häpesin niin paljon sitä, että olin huono äiti."

Ihanien naisten juhlat

Huono äiti ja hyvä äiti. Siitä siinä kai oli kyse. Riina syytti itseään vääristä sanoista ja pahoista ajatuksista, poissaolevuudesta, heikkoudesta. Lasten syntymäpäiville hän leipoi kaksi päivää putkeen, jotta juhlat olisivat täydelliset.

"Kun suorittaa asioita, se välittyy toisille suorittamisena. Se on pahinta myrkkyä, mitä voi lapsilleen syöttää", hän sanoo.

"Vedin roolini niin hyvin kuin pystyin, mutta varmasti tytöt aistivat, etten ollut läsnä."

Ensikodin jälkeen Riina jatkoi avun vaatimista. Perhe kävi lastenpsykiatrian poliklinikalla seurannassa ja Ronja pääsi terapiaan.

Riina sai hankittua myös tukiperheen, jonka luo lapset saattoivat mennä kerran kuussa. Riinan äiti alkoi ottaa tyttöjä hoitoon viikonloppuisin.

Niinä hetkinä Riina kävi konserteissa tai makasi sohvalla ja katseli elokuvia. Tutustui uudelleen siihen, kuka oli ilman lapsia. Mietti, mitä muuta oli kuin äiti.

"Olen kyllästynyt äitien väliseen pahan puhumiseen. Meidän pitäisi tukea toisiamme."

Riinan ensikodin aikaisissa taideterapiatöissä esiintyy aina sama hahmo: alaston punahiuksinen nainen. Ei lapsia, mutta jokin musta, raskas taakka, joka painaa hartiat kumaraan.

"Tajusin, että kannan mukanani jotakin suurempaa kuormaa, myyttiä hyvästä äitiydestä tai hyvästä naiseudesta."

Nuo myytit Riina haluaa nyt murtaa.

"Kesällä järjestin tuossa puutarhassa ihanien naisten kakkujuhlat. Kutsuin äitiystäviä ja muitakin naisia. Meidän tulisi olla siskoja. Olen kyllästynyt pahan puhumiseen ja arvosteluun. Meidän pitäisi tukea toisiamme."

Oma happi ensin

Viime kesänä tapahtui muutakin kuin kakkujuhlat. Riina pystyi vihdoinkin sanomaan, ettei ole enää väsynyt. Seitsemän vuotta siihen meni.

Aika auttoi, kaiketi. Ja se, että Riina alkoi lopulta kiinnittää huomiota itseensä.

Hän kokeili kehoterapioita, alkoi joogata ja laulaa. Hän lakkasi pitämästä itseään uhrina ja päätti, että hänellä on vaihto­ehtoja. Päivät eivät olleet pelkkää selviytymistä taakasta, joka hänelle oli sälytetty.

Neljä vuotta sitten Riina tapasi miehen, josta myöhemmin tuli avopuoliso. Mies sai aluksi vain puolikkaan ihmisen.

"Kiukuttelin niin paljon, etten itsekään ollut uskoa sitä. Testasin häntä niin kuin äitiä tai isää: rakastatko minua, vaikka teen näin."

”Olen löytänyt kummallisen rakkauden itseäni kohtaan. Käyn uimassa ja kuntosalilla. Pidän kiinni asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.”

Riina tietää, että kovat vaatimukset ja hyväksynnän tarve tulivat lapsuudesta. Hän ei uskonut kelpaavansa muuna kuin toisten palvelijana, laupeuden enkelinä. Nyt hän on opetellut hyväksymään sen, että hänessä on sekä hyvää että pahaa.

"Ystävät kehuvat, että olen enkeli ja haluan kaikille hyvää. Minun täytyy sanoa, että aina en jaksa olla hyvä."

Sen hän on tajunnut, että vaikka piparkakkutalosta joskus puuttuisi karkkeja, se pysyy pystyssä.

"Jos tänään käyttäydyn huonosti, voin huomenna olla hellä ja rakastava. Viimeksi eilen huusin esikoiselle, että hän oli pettänyt luottamukseni. Ei siitä hirveän hohdokas olo tullut."

Puhe keskeytyy, kun pöydällä oleva kännykkä soi. Ronja soittaa koulusta, ja Riina tajuaa olevansa myöhässä: tyttären pitäisi jo olla kokkikerhossa.

Ennen Riina olisi soimannut itseään ankarasti. Nyt hän ajattelee, että kaikille sattuu vahinkoja, myös äideille.

"Jos minulla on huono päivä, niin sitten on. Rakastan itseäni ihan hirveästi", hän sanoo.

"Elämässä on kuitenkin vähän niin kuin lentokoneessa pakkolaskun aikana: happinaamari pitää laittaa ensin omille kasvoille, jotta voi auttaa lasta."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2013.