Mitä löytyy turvapaikanhakijan kännykästä? Katso kuvat

Huone vastaanottokeskuksessa on pieni ja siisti.

Valkeiden seinien karuutta lievittämään on ripustettu paljon värikästä ja iloista. Joulupalloja, pehmoleluja, lapsen askarteluja. Kaapin päälle on kasattu hyväsydämisten suomalaisten lahjoittamia leluja, traktoreita ja nalleja.

Ikkunasta näkyy eteläsuomalaista maisemaa, kaistale harmaata taivasta ja pari paljasta puuta.

Tämä huone on viimeiset puoli vuotta ollut Mahmoudin, 31, ja hänen 6-vuotiaan poikansa koti.

He lähtivät Bagdadista viime syksynä ja saapuivat Eurooppaan samaa reittiä kuin niin moni ennen heitä: Irak, Turkki, Kreikka, Makedonia, Unkari, Itävalta, Saksa, Ruotsi ja vihdoin Suomi. Mahmoud lähti, koska hänen oli pakko. 

Bagdadiin jäivät pienen perheen äiti ja kuopuspoika sekä Mahmoudin isä ja äiti, neljä veljeä ja viisi sisarta.

"Ajattelen äitiäni joka päivä."

Mahmoud puhuu vain arabiaa. Leveät hymyt, muutama englannin sana ja talven mittaan opitut suomenkielen fraasit säestävät puhetta. Nähdään. Näkemiin. Sauna.

Vähän lisää Mahmoud oppii joka päivä pojaltaan, joka käy suomalaisen peruskoulun ensimmäistä luokkaa vastaanottokeskuksen lähellä.

Kännykän kuvassa Mahmoud, pojat, poikien kaveri ja yksi kylän lampaista.

Mahmoudin ja hänen poikansa ikävä on kova.

”Ajattelen äitiäni joka päivä. Irakissa on äitienpäivä 21. maaliskuuta. Olemme aina juhlineet sitä viemällä äidilleni aamupalan sänkyyn. Tällä kertaa en voinut olla siinä mukana. Suretti niin, etten pystynyt edes soittamaan hänelle”, Mahmoud sanoo.

Kaipuuta lievittävät modernit yhteydenpitovälineet. Twitter, Facebook, Facetime.

Juuri siksi älypuhelin on Mahmoudille ja muille maahanmuuttajille niin tärkeä. Siinä on koko elämä, se on yhteys kaikkeen siihen, mikä jäi taakse. Juuriin, rakkaisiin, omaan kieleen.

Kännykkäkamerallaan Mahmoud tallensi myös itsensä ja poikansa matkan läpi Euroopan. Hän esitteli pyynnöstä kännykkänsä tärkeimmät kuvat.

1. Synttärit

"Tässä juhlimme vanhemman poikani kuusivuotissynttäreitä viime vuoden keväällä Bagdadissa. Silloin en vielä tiennyt, että nämä olivat poikani viimeiset syntymäpäivät kotimaassa.

Irakissa tein kahta työtä elättääkseni perheeni. Aamupäivisin käsittelin valuuttaa, iltapäivisin myin naisten kenkiä ja laukkuja. Minun oli kuitenkin pakko lähteä Irakista. Sen enempää en voi kertoa. Minun oli pakko.

"Vaimoni ja nuorempi poikani jäivät Irakiin, koska matka on vaarallinen."

Vastaanottokeskuksessa outoa ja tylsää on toimettomuus. Päivät ovat verkkaisia. Irakissa kukaan ei voi vain istuskella, koko ajan pitää tehdä töitä.

Vaimoni ja nuorempi poikani jäivät Irakiin, koska matka on vaarallinen. Pieni ei pysty kävelemään yhtä pitkiä matkoja kuin isoveli. Naiset eivät jaksa kantaa väsyneitä lapsia eteenpäin sylissään tai hartioillaan samalla lailla kuin miehet.

Vahvempien oli lähdettävä ensin. Rahakaan ei olisi riittänyt kaikkien neljän matkaan."

2. Merimatkan jälkeen

"En koskaan unohda merimatkaa Turkin Izmiristä Kreikan Mytiliniin. Meri aaltoili, täyteen lastattu kumivene keikkui ja hörppäsi välillä vettä, poikani oli merisairas ja oksenteli.

"Tämä on ainoa tie eteenpäin."

Ajattelin, että miksi toin pienen lapseni tänne, olenko aivan hullu? 

Olin valmistellut poikaani meren ylitykseen etukäteen.

Izmirissä kävelimme rantaan monta kertaa ja katselimme aaltoja. Älä pelkää, sanoin. Meri on ystävällinen, sanoin. Tämä on ainoa tie eteenpäin ja me selviämme kyllä, sanoin. Arabikulttuurissa ison veden ylittäminen on vaikea asia.

Mytilinin ranta oli kivikkoinen eikä vene vienyt ihan perille asti. Viimeiset metrit kannoin lastani. Hän oli läpimärkä ja tärisi vilusta."

3. Helteen keskellä

"Tämä oli ensimmäisiä hetkiämme Euroopassa. Kreikassa oli helle. Pohjoista kohti matkatessamme kaikkialla oli valtavasti ruuhkaa, väkeä enimmäkseen Syyriasta ja Irakista. Rajoilla jonotettiin.

Vaimoni oli kehottanut minua ottamaan mukaan myös lämmintä vaatetta, mutta en uskonut häntä. Meillä oli pelkät kesävaatteet ja yksi pieni reppu, emme saaneet ottaa enempää tavaraa kumiveneeseen, ettei siitä olisi tullut liian painava.

"Kaduin, etten kuunnellut vaimoani."

Ainoa henkilökohtainen esine, jonka toin mukanani, on taskukokoinen Koraani. Sen lukeminen on lääkettä sydämelleni. Saan lohtua vaikeina hetkinä, kun ahdistaa tai masentaa.

Balkanilla tuli äkkiä syksyisen kylmä. Lämmitin poikaani omilla vaatteillani ja palelin. Kaduin, etten kuunnellut vaimoani."

4. Ensiavussa

"Poikani sairastui Makedoniassa. Hän sai auringonpistoksen, oli nälkäinen ja janoinen. Nestehukka oli kova.

Jonotimme aamuseitsemästä iltaan saakka, kunnes pääsimme avustusjärjestön ensiapuun. Pojan olo parani, kun hän sai juotavaa ja lääkettä. Myös minua hoidettiin samassa paikassa. Kohtasimme matkalla monta auttajaa.

"Suomalaiset hymyilivät pojalleni."

Tultuamme rajan yli Ruotsista suomalaiset tulivat kyselemään, miten voisivat auttaa meitä. Kaikki hymyilivät.

Meillä on ollut onni kohdata paljon hyviä ihmisiä. Tornionjoen sillalla uskalsin ensi kertaa hengittää vapaasti. Ajattelin, että vihdoin olemme täällä, nyt murheet ja ongelmat jäävät taakse."

5.  Pitkän odotuksen alku

"Olimme Hampurissa, Saksassa, yhden päivän. Siellä poikani innostui puluista. Oli mukava kuulla hänen nauravan. Pikkuveli on villi tyyppi, kiskoo lasitkin pöydiltä, mutta esikoinen on rauhallinen ja harkitseva.

Keski-Euroopasta jatkoimme matkaa Suomeen, koska minulla on Helsingissä serkku ja yksi hyvä ystävä. He olivat kertoneet, että tämä on hyvä maa.

"Välillä on vaikea vastata, kun poikani kyselee, miksi vain me kaksi olemme täällä."

Välillä on vaikea vastata, kun poikani kyselee, miksi vain me kaksi olemme täällä. Missä on minun äitini, entä veljeni? Kaikilla muilla lapsilla koulussa on äiti ja isä paitsi minulla.

Yritän lohduttaa: asia on monimutkainen. Nyt pitää olla täällä ja odottaa. Äiti ja veli tulevat myöhemmin.

Pari viikkoa sitten olin maahanmuuttoviraston kuultavana turvapaikka-asiasta. Minulle sanottiin, että nyt pitää vain odottaa oleskelulupapäätöstä. Se ratkaisee, saammeko jäädä Suomeen.

Odottaa pitää ehkä kuukausi, ehkä kaksi, kenties puoli vuotta. Tulevaisuus on täysin auki. "

6. Tuleva suomalainen

"Lunta näimme täällä ensi kertaa elämässämme. Poikani pääsi hiihtämään. Pikkuveli Irakissa taisi olla kateellinen. Poika yritti sitkeästi pysyä pystyssä, muksahteli kumoon ja suuttui, kun minua vähän nauratti.

Lapset vietiin täällä myös pulkkamäkeen, ja vastaanottokeskuksen väki neuvoi meitä, mten pakkaseen pukeudutaan.

Pian pojasta tulee oikea suomalainen, inshallah. Saunaan en tosin vielä ole saanut häntä suostuteltua.

"Poika haluaa nukkua niin, että hän näkee minut heti kun avaa silmänsä."

Poika on saanut kavereita vastaanottokeskuksen muista lapsista. Koulussakin on mennyt hyvin, vaikka hän on pienin koko luokasta eikä vielä osaa suomea kunnolla.

Poika ei halua nukkua kerrossängyssä yläpuolellani vaan patjalla lattialla niin, että hän näkee minut heti kun avaa silmänsä. Usein öisin hän on levoton, potkii peittoa päältään ja liikehtii unissaan. Silloin silitän ja lohdutan, sanon että kaikki on hyvin.

Minun pitää nyt olla hänelle sekä isä että äiti."

Mahmoudin haastattelemisessa käytettiin apuna tulkkia. Pojan etunimi ja perheen sukunimi jätettiin pois jutusta heidän suojelemisekseen. Vastaanottokeskuksen edustaja luki jutun ennen sen julkaisua, jotta mikään kerrottu ei vaarantaisi Mahmoudin, hänen perheensä tai muiden ihmisten elämää.