”Pelkään, että minut leimataan vaativaksi ja kunnianhimoiseksi vanhemmaksi. Miksi lasten harrastamista pidetään niin huolestuttavana?” lukijamme pohtii.
Olen kahden alakouluikäisen lapsen äiti. Lapsillani on monta harrastusta, jotain melkein joka ilta. He tykkäävät harrastuksistaan ja niihin liittyvistä kilpailuista, vaikka ihan joka päivä treenaaminen ei tietenkään huvita. Silloin pitää patistaa, mutta treeneihin päästyään he ovat yleensä taas iloisia.
Joskus tuntuu, että harrastaminen on muiden mielestä väärin. Ihan kuin lasten pitäisi olla koko ajan vaan kotona. Pitäisi leppoistaa ja hidastaa kaikkea, lasten pitäisi keksiä leikkinsäkin itse, mieluiten ilman leluja. Sellainen elämä tuntuu minusta tosi epäluontevalta ja surulliseltakin.
Meidän perheemme tykkää vauhdista ja tekemisestä, mutta tuntuu, että ei saisi. Minä ja mieheni tykkäämme itsekin kilpailla harrastuksissamme ja työelämässä, siksi pidämme hyvänä sitä, että lapsemmekin tottuvat voittamaan ja häviämään.
En melkein kehtaa kertoa muille, että lapsillani on niin monta harrastusta. Pelkään, että minut leimataan vaativaksi ja kunnianhimoiseksi vanhemmaksi. Miksi lasten harrastamista pidetään niin huolestuttavana? Eikö paljon huolestuttavampaa olisi se, ettei lapsiani kiinnosta mikään?
Kunnianhimoinen äiti
Mitä ajatuksia sinussa heräsi? Osallistu keskusteluun tai kerro oma tarinasi alla olevassa kommenttikentässä! Voit lähettää myös sähköpostia osoitteeseen: ihmisten.kesken@sanoma.com
