Kun toimittaja Tarja Hirvasnoro luki elämäkerran Eino Leinosta, tämä alkoi kävellä hänen rinnallaan Helsingin kaduilla.

Tätä en joka seurassa paljasta, mutta viime aikoina olen kävellyt työmatkani Leinon Einon kanssa. Kyllä, juuri sen Einon, kansallisrunoilijaksikin mainitun. Tiedän, että hän kuoli 91 vuotta sitten, mutta ei se meitä haittaa. Punakkana ja myhäilevänä hän pasteeraa vierelläni ja ihmettelee vanhaa kotikaupunkiaan Helsinkiä.

Minulle on käynyt näin ennenkin, kun olen lukenut hyvin kirjoitettua elämäkertaa. Panu Rajalan Virvatuli on sellainen. Kirjan Eino Leino on niin täysi ihminen, että hänet on pakko kuvitella pistäytymään nykyajassa. Mitä hän siitä sanoo? Mihin kiinnittää huomiota?

Ainakin Hietaniemen hautoja hän tähyää uteliaana yli kadun, jolla jyräjää katkeamaton automobiilien virta. Arvelee, että rauhatonta on nykyisin haudan lepo. En raaski kertoa hänelle, että siellä sinäkin makailet.

Yritysten nimikyltit ja reklaamit saavat hänen silmänsä tavallistakin sikkaraisemmiksi. Miksi ne ovat englantia? Eivätkö ihmiset enää arvosta suomea ja ruotsia, isänmaan kieliä?

Kansallisuuksien kirjoa hän ei ihmettele. Monenlaista kulkijaa näki hänenkin Helsingissään. Sitä hän ihastelee, ettei kaduilla näy yhtään resuista ja aliravittua lasta.

Vaan alkaapa lyödä juntturia, kun pyydän mukaani Järvenpään-junaan: Tule nyt katsomaan tuttuja kulmia, siellä on Sibeliusten Ainolakin, vanha kyläpaikkasi.

”Katukivet kuiskivat, että älä Eino poloinen lähde Helsingistä”, hän sanoo, niin kuin sanoi elämäkerrassakin.

Sinne Eikka jää aurinkoiselle terassille Lasipalatsin lähelle. Rahattomana, niin kuin aina, mutta löytyyhän hauskalle seuramiehelle juoman tarjoajia.

Yhteisen selfien otamme vielä, ennen kuin eroamme.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.

Fakta alku with dummy text. Fakta tag with dummy text. Fakta tag with dummy text.