Skitsofreniaan sairastuneen äiti: "Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sain elää Lotan kanssa" 

"Kun näin vanhan kansakoulun, tiesin heti, että se on perheemme tuleva koti. Piha oli lumen peittämä, mutta
näin jo silmissäni lapset kiipeilemässä vanhassa tammessa, kun kevät koittaa.

Muutimme taloon ja Kemiöön liki 35 vuotta sitten. Lotta oli silloin viisivuotias ja Staffan kaksi. Remontti kesti vuosia. Aluksi asuimme vain yhdessä alakerran huoneessa. Mieheni Eirik purki ja rakensi, minä olin apulaisena. Siirsimme keittiön yläkerrasta alas ja rakensimme
vintille huoneita, hioimme lattioita ja maalasimme kattoja ja seiniä.

Lotta ja Staffan kävivät kyläkoulua, joka oli viiden minuutin ajomatkan päässä kotoa. Kerran järjestimme juuri remontoidussa yläkerran suuressa makuuhuoneessa naamiaiset, jonne kutsuimme kaikki kyläkoulun 36 lasta. Smurffi, intiaani, jänis, cowboy, tanssija,
klovni ja muut pitivät hauskaa koko illan.

"Oli vaikea käsittää, että meidän perheellemme saattoi tapahtua jotakin niin kamalaa."

KUKAAN EI OSAA SANOA, milloin Lotta tarkkaan ottaen sairastui. Elettiin 2000-luvun alkua. Lotta oli silloin 23-vuotias kauppatieteen opiskelija ja asui Turussa. Staffan opiskeli tietojenkäsittelyä Åbo Akademissa. Minä työskentelin jo silloin Kemiössä Sagalundin
museon johtajana. Työhöni kuului ja kuuluu yhä kaikkea mahdollista vanhojen rakennusten kunnostamisesta ja tapahtumien
ja näyttelyiden järjestämisestä rahoitushakemusten tekemiseen.

Vähitellen Lotta alkoi muuttua. Hän oli aina ollut pippurinen, mutta tuli selvästi ärtyisämmäksi. Lotta ei voinut enää syödä normaalisti vaan halusi jatkuvasti laihduttaa. Lopulta hän sairastui psykoosiin ja tarvitsi sairaalahoitoa suljetulla osastolla.

"Sain kotoa pois muuttaneen Lotan tavallaan takaisin, kun hän sairastui."

Lapsen mielen järkkyminen tuntui hirveältä. Oli vaikea käsittää, että meidän perheellemme saattoi tapahtua jotakin niin kamalaa. Kävimme mieheni kanssa joka päivä Lotan luona sairaalassa. Pois lähtiessämme joku henkilökunnasta avasi oven, muuten ulos ei päässyt.

Lotta sairastui akuuttiin psykoosiin neljä kertaa seitsemän sairausvuotensa aikana. Hänellä oli skitsofrenia. Sairaalajaksojen välisinä aikoina Lotta asui osan aikaa omassa asunnossaan Turussa. Mieheni ja minä huolehdimme, että Lotan arki toimi, kaapissa oli ruokaa,
hän muisti ottaa lääkkeensä ja piti yhteyttä ystäviinsä eikä eristäytynyt kotiinsa.

Sain kotoa pois muuttaneen Lotan tavallaan takaisin, kun hän sairastui. Lotta tarvitsi perhettään. Hän ei aina kokenut olevansa turvassa yksin kaupunkiasunnossaan vaan vietti paljon aikaa täällä Kemiössä.

"Kesällä 1987 perheemme retkeili veneellä Hiittisten saaristossa."

ELÄMÄ SAIRASTUNEEN Lotan kanssa oli täynnä yllättäviä käänteitä, mutta oli paljon muutakin. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Istuimme kahviloissa ja kävimme ostoksilla. Lotta rakensi nukkekotia ja teki pienoismalleja 1950-luvun ruokakauppojen hyllyistä, purkeista ja purnukoista. Hänen lempipalapelissään oli tuhat palaa.

Välillä Lotta pelasi pasianssia keittiön pöydällä. Yhtenä kesänä luimme puutarhassa vuoronperään ääneen Vihervaaran Annasta kertovan tyttökirjasarjan.

Lotta ei ollut yksinomaan sairautensa, eikä sairaus ollut kaikki, mitä oli. Sairastunut Lotta oli yhtä rakastettava kuin terve Lotta. Hän kuitenkin muuttui, ja hänestä tuli pelokas ja arka. Kotona ollessaan hän vietti mieluiten aikaa alakerran televisiohuoneessa. Hän ei
kuitenkaan sairaana katsonut koskaan televisiota.

"En tiennyt, kenen puoleen kääntyä, mistä ja milloin hakea apua. Kukaan ei neuvonut."

Usein tunsin itseni avuttomaksi. Välillä minulla ei ollut aavistustakaan, mistä on kyse ja mitä pitäisi tehdä. En tiennyt, miten toimia Lotan kanssa, kun hänellä oli psykoottisia ajatuksia. En tiennyt, kenen puoleen kääntyä, mistä ja milloin hakea apua. Kukaan ei neuvonut minua ja miestäni. Kaikesta piti ottaa itse selvää.

Puhuin tyttäreni kanssa paljon hänen sairaudestaan. Lotta kertoi kolmesta erilaisesta todellisuudesta, joissa hän eli. Hänellä oli rinnakkaisia maailmoja, jotka eivät näkyneet päällepäin. Olin jatkuvasti peloissani, sillä ei voinut tietää, mitä hän sai päähänsä.

Kerran Lotta riiteli veljensä kanssa ja heitti kuuman teen veljensä päälle sekä kupin seinään. Toisella kerralla hän työnsi kätensä lasioven läpi. Lotan sanojen mukaan hänen sydämensä työntyi oven läpi. Seisoin silloin hänen poikaystävänsä kanssa oven toisella puolella, ja hän luuli minun aikovan tappaa poikaystävän.

Yhden kerran katselin vieressä, kun Lotta joi 30 kupillista kahvia. Se laukaisi psykoosin.

"Kun hän lakkasi meikkaamasta, hän oli sairas."

PSYKOOSISSA TYTÄR ei tiennyt, oliko hän minä, lintu, kummitätinsä, isänsä vai joku muu. Hän ei erottanut, mikä oli hänen sisä- ja ulkopuolellaan.

Lotalla oli kummallisia sääntöjä. Välillä hän ei voinut astua talosta ulos, puhua kenenkään kanssa, juoda vettä, pestä hampaita, kuunnella musiikkia tai katsoa televisiota. Minä seurasin kaikkea sivusta ja yritin auttaa. Vähitellen opin tulkitsemaan oireita ja merkkejä.

Kun Lotta halusi lukea Doris Lessingin kirjaa Shikasta, kriisi oli lähellä.

Kun hän lakkasi meikkaamasta, hän oli sairas.

Kun hän pukeutui lyhyeen hameeseen, hän oli terve.

Kun hän käytti silmälaseja piilolinssien sijasta, hän oli sairas.

"Ihminen selviää, kun muuta vaihtoehtoa ei ole."

Aina kun asiat muuttuivat liian oudoiksi, minä otin yhteyttä psykiatriin. Mieheni oli rinnallani aina.

Kesällä 2005 mieheni Eirik täytti 50 vuotta. Yhdeksän päivää myöhemmin hän kuoli sydäninfarktiin. Olimme olleet yhdessä yhteisestä rippikoulusta lähtien, 35 vuotta. Eirikin kuoltua itkin itkemästä päästyäni. En ollut milloinkaan asunut yksin. Eirik oli vastannut talon hoidosta ja kaikista käytännön asioista. Talossamme oli 250 neliömetriä, ja puolet katosta remontin vuoksi purettuna.

Silloin opin, että ihminen pärjää, kun on pakko. Ihminen selviää, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Olin sen jälkeen yksin vastuussa sekä Lotasta että talosta.

"Lotta matkallamme rantaravintolassa Teneriffalla syksyllä 2005. Meren aallot toivat hänen mieleensä isän."

KUN SEURAAVA KRIISI alkoi kesällä 2007, Lotta yritti juosta minua pakoon. Sain hänet kiinni ja pidin häntä paikoillaan heittäytymällä hänen päälleen makaamaan. Toisella kädellä pitelin Lottaa ja toisella soitin ambulanssin. Lotta luuli muuttuneensa zombieksi.

Kun Lotta palasi sairaalasta kotiin saman vuoden syyskuussa, jokin oli muuttunut. Asiat eivät olleet hyvin.

Viisi kuukautta myöhemmin ajoin Kemiöstä Turkuun Lotan asunnolle, eikä hän avannut ovea. Soitin hätänumeroon, ja ilmoitin hänen kadonneen.

"Tapahtui pahin mahdollinen. Tuli vain iso musta tyhjyys."

Etsimme Lottaa sisareni ja hänen miehensä kanssa eri puolilta Turkua, kunnes poliisi ilmoitti, että Lotta oli tehnyt itsemurhan. Hän oli hypännyt kotitalonsa parvekkeelta.

Kun sain tiedon, en ymmärtänyt mitään. Tapahtui pahin mahdollinen. Tuli vain iso musta tyhjyys.

Ensimmäisenä keväänä Lotan kuoleman jälkeen en pystynyt edes itkemään. Jotkut päivät olivat pelkkää kärsimystä. Oli pakko järjestää paljon tekemistä, ettei olisi tarvinnut olla yksin kotona.

Oli kauheaa ymmärtää, kuinka haurasta elämä on. Olen kuitenkin päätynyt siihen, ettei ihmisen elämässä ole kyse määrästä vaan laadusta. Se ajatus oli myös runossa, jonka valitsin Lotan kuolinilmoitukseen:

"Ei elämä, joka on kestänyt pisimpään, ole pisin. Pisimpään on elänyt se, jonka elämä on ollut täysin. Ei rikkain ole se, joka on säästänyt eniten. Ei, rikkain on se, joka on antanut eniten."

"Menetyksien jälkeen minusta on tullut avoimempi. Otan vastaan, mitä elämä antaa."

ON KESTÄNYT kymmenen vuotta oppia katsomaan elämää toisin, mutta vähitellen olen saanut uudenlaisen elämän. Poikani asuu nyt Ruotsissa, mutta olemme hyvin läheisiä. Puolet perheestäni asuu maan päällä, toinen puoli jossain muualla.

Minun on ollut elintärkeää opetella pitämään itsestäni huolta ja yrittää voida hyvin. Lotan kuoleman jälkeen ei koskaan voinut tietää, milloin kamalat tunteet kävivät kimppuun ja tekivät pohjattoman surulliseksi. Hieronta ja vyöhyketerapia auttoivat hetkellisesti.

Olen opetellut meditoimaan. Annan itselleni enemmän aikaa kuin ennen, jolloin kaikki liikenevä aika meni töihin. Jos saisin elää uudestaan vuoteni Eirikin ja Lotan kanssa, tekisin vähemmän töitä ja antaisin sen ajan perheelle, vaikka työstäni pidänkin.

"Jos haluaa tehdä jotain, se on tehtävä nyt."

TÄSSÄ TALOSSA ei ole enää miestäni ja tytärtäni. Tavallaan he silti ovat.

Olen säilyttänyt Lotan ja Eirikin tavaroita. Erityisen rakas on Eirikiltä saamani tervalta tuoksuva merimiessolmu, ja käytän hänen
tekemäänsä sydänkorua.

Leninki, joka Lotalla oli ylioppilasjuhlassa, roikkuu yhdessä ovessa. Makuuhuoneeni on täynnä valokuvia ja taideteoksia, joissa Lotta on ollut mallina.

Kun Eirik kuoli, opin, ettei elämä ole ikuista. Jos haluaa tehdä jotain, se on tehtävä nyt. Olen iloinen, että mieheni toteutti monia unelmiaan. Hän purjehti useamman kerran Atlantin yli ja oli alkanut rakentaa unelmavenettään. Toteutimme myös yhdessä haaveitamme purjehdusretkillä Kreikassa ja Turkissa.

Toissa vuonna teimme poikani kanssa 17 päivän rengasmatkan Italiassa. Matkaa kertyi 5 000 kilometriä. Bongasimme kymmenen maailmanperintökohdetta ja kävimme ihanissa paikoissa. Emme ehkä olisi tehneet tätä yhteistä matkaa, jos koko perhe eläisi edelleen.

Li ja Iiris-kissa kotona kansakoulun suuressa salissa. Maalauksessa seinällä on tytär Lotta.

KUN AAMULLA HERÄÄN, avaan oven ja päästän kissan ulos. Samalla hengitän sisään ja kuuntelen linnunlaulua. Tunnen kiitollisuutta ystävistäni ja elämästäni.

Autoa ajaessani katson ikkunasta ulos. Löydän aina jotain kaunista, aamu-usvan, vanhan puun tai erilaisia värejä ja värisävyjä. Luonto, jonka keskellä saan elää, on niin upea.

Tänä kesänä on kulunut 40 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti. Aion juhlia sitä Lotan syntymäpäivänä heinäkuussa. Kutsun jonkun hänen ystävänsä syömään ravintolaan, ja annan hänelle lahjoja Lotan sijaan. Näin olen tehnyt joka vuosi Lotan kuoleman jälkeen hänen syntymäpäivänään.

"Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sain elää Lotan kanssa."

Kun Lotta oli juuri kuollut, en kyennyt olemaan kiitollinen niistä 30 vuodesta, jolloin minulla oli hänet elämässäni. Nyt ajattelen toisin. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sain elää Lotan kanssa. Ehdimme tehdä enemmän asioita yhdessä kuin useimmat milloinkaan
tekevät lapsensa kanssa.

Saan paljon iloa hyväntekeväisyydestä. Olen jo 25 vuotta lähettänyt äitiyspakkauksia ja leikkikaluja köyhien maiden lapsille. Minulla on yläkerrassa huone, jonne kerään leluja ympäri vuoden. Ne pakataan joululahjoiksi ja lähetetään tarvitseville eri maihin. Kemiöläiset
kutovat lastenvaatteita äitiyspakkauksia varten, ja minä hankin potkupukuja, lakanoita, pyyhkeitä, tuttipulloja ja saippuoita.

Haluan laittaa eteenpäin osan siitä hyvästä, mitä elämältä olen saanut.” 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.