Aikuistenkin pitää selitellä raittiuttaan, kännimokille nauretaan, ja pikavipit tarjoavat bilerahaa. Ole siinä sitten nuori, jonka pitäisi opetella tolkullista alkoholin käyttöä, sanoo kirjailija Terhi Rannela.

Juo tai pysy kotona.

Hei haloo, nää on bileet. Mikset sä muka juo? Ilon­pilaaja. Onko sulla alkoholiongelma? Ota nyt yksi, ­kyllä sä yhden voit ottaa. Oletko sä uskovainen?

Suomi on maa, jossa on hyväksyttyä tarjota alkoholia ristiäisissäkin. Jos et ota, sinusta tulee ongelma.

Näin on aikuisten maailmassa, ja sieltä asenteet valuvat heidän lapsilleen. Nuori saa olla aika rohkea, jotta hän uskaltaisi ajatella, että bileissä voi tehdä muutakin kuin kännätä.

Ilahduttavaa kyllä, niin rohkeita nuoria on koko ajan enemmän. He helpottavat muidenkin ryhmäpainetta.

Pikavippifirmat on saatava vastuuseen.

Pitäisi päästä baariin ja päivittää kemukuteet. Miksi odottaa palkkapäivää, kun voi nostaa melkein ilmaista rahaa? Tekstarilla tai hiiren klikkauksella. Sitten, kun on kymppitonnin rästit, pikavippifirma tarjoaa pelastusta tekstiviestillä: nosta uusi laina!

Tuo on tositarinaa, jota olen nuorilta aikuisilta kuullut. Heille markkinoidaan kulissielämää, johon heillä ei oikeasti ole varaa. ”Avuksi” tulevat pikavippifirmat.

Kun otat yhden vipin, firma muistaa sinua siitä lähtien jatkuvasti sähköposteilla ja tekstiviesteillä.

Miten 18-vuotias voisi tietää talousasioista niin, että osaisi pitää varansa? Se on nuoren hyväksikäyttöä.

Myös humalaisen mokat lasketaan.

”Älä enää ikinä ole muhun missään yhteydessä!” tekstaa rakas lauantaiaamuna. Mikä sitä vaivaa? Mitä eilen tapahtui? Muistikuvat katkeavat alkuiltaan. Nuolinko mä jonkun tytön kanssa? Pojan? No, olin kännissä. Sellaista sattuu.

Aikuiset naureskelevat humalassa hölmöilemiselleen, ja niin tekevät nuoretkin. Kuka kertoisi heille, ­että humala ei vie vastuuta?

Pahin kännimoka, johon olen törmännyt, kiteytyi kahteen lauseeseen: ”Mä ­tapoin kännissä mun veljeni. Ei naurata vieläkään.”

Mamu näkee tarkemmin.

Miten ne kehtaavat? Puhua meistä noin, ­arvostella? Olisivat kiitollisia, että ovat päässeet sivistysvaltioon. Voidaan kyllä printata paluulippukin. Maassa maan tavalla.

Tiedän maahanmuuttajataustaisia nuoria, jotka päivittelevät, miten paljon suomalaiset nuoret juovat. Julkisesti he eivät sitä sano. En ihmettele.

Kun olen ­ottanut asian puheeksi yläkouluikäisten kanssa, etenkin poikien reaktiot ovat olleet tyyliin ”painu, neekeri, Viroon!”.

Miksi muualta tullut ei saisi kertoa, millaisia me hänen silmissään olemme? Kun katsoo kauempaa, näkee tarkemmin.

Alkoholistin lasta ei huomaa kukaan.

Usein kuuluu huutoa ja tappelun ääniä. Joskus ne jättävät lapset yksin kotiin ja katoavat päiväkausiksi. Ihan ­tavallinen suomalainen perhe ne silti on. Ei me kehdata puuttua.

Kun jokainen keskittyy pitämään huolta omista asioistaan, alkoholistin lapsi jää vaille apua. Naapuri ei uskalla puuttua, koska siitä voisi seurata jotain ikävää hänelle itselleen. Tai hän ajattelee, että eihän hän itsekään absolutisti ole; seinäntakainen perhe vain on kännissä vähän äänekkäämpi.

Hän käy jopa ostamassa perheen isälle ja äidille lisää kaljaa, kun muksut ­tulevat soittamaan ovikelloa ja pyytävät. Tällaista on tapahtunut.

Suomessa alkoholismi on oma vika.

Alkoholistit ovat rumia, haisevia ja äänekkäitä. Eikö niitä voisi siirtää jonnekin? Ihan itse ne ovat itsensä ­siihen ­jamaan saattaneet.

Ensin alkoholia tyrkytetään hauskanpidon nimissä ja humalaisen toilailuille naureskellaan. Kun ihminen sitten sairastuu alkoholismiin, hänelle sanotaan, että oma vika, mitäs joit.

Meillä Tampereella jopa yksi ­kaupunginvaltuutettu – lääkäri ammatiltaan – sanoi julkisuudessa, että juopot ihmisroskat pitäisi viedä keskustasta kesäksi jonnekin saarelle. Ihmisroskat! Herranen aika!

Kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen, 44, asuu Turussa perheensä kanssa. Hän opettaa suomen kieltä ja kirjallisuutta Luostarivuoren koulussa. Kinnusen molemmat romaanit Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016) nousivat Finlandia-ehdokkaiksi.

SUORAT SANAT. Teineillä on paha maine tuiskahtelevina, epäkohteliaina mörökölleinä. Oikeasti he ovat hienoja tyyppejä, sanoo kirjailija ja yläkoulun opettaja Tommi Kinnunen.

Teinien kanssa on kivaa.

Kun kerron työskenteleväni yläkoulun opettajana, ensireaktio on usein sama: ”Eikö se ole kauheaa?” Ei todellakaan ole, vaan äärimmäisen ihanaa.

Teinit ovat mahtavia tyyppejä. Pidän kasvattajan roolista, vaikka kasvattamisella on ikävä klangi: se liitetään helposti kurinpitoon. Tykkään olla aikuisena läsnä nuorten elämässä ja vastata heidän kysymyksiinsä. Millainen pitää olla, että on pidetty? Olenko ok, vaikka en tajua matematiikasta mitään? Olenko vain minä vai kaikki muutkin vähän eksyksissä?

Kun kerron työskenteleväni yläkoulun opettajana, ensireaktio on usein sama: ”Eikö se ole kauheaa?”

Teini elää herkkää aikaa lapsuuden ja aikuisuuden kynnyksellä. Siinä iässä harvinaisen moni asia askarruttaa: aikuistuminen, seksuaalisuus ja tulevaisuuden suunnittelu.

Teinit eivät ole mörököllejä.

Oman kokemukseni mukaan uuden sukupolven teinit ovat lahjakkaita keskustelijoita ja hyviä perustelemaan kantansa. Vaikka sukupuoliroolit istuvat sitkeässä, ne ovat vähitellen murtumassa. Tytön ei enää tarvitse olla hiljaa, vaan ilmaisunvapaus kuuluu kaikille.

Kysy, miten menee, ja pysähdy oikeasti kuuntelemaan vastausta.

Teinin avautuminen voi vaatia houkuttelua. Se ei tarkoita, etteikö nuori tahtoisi rupatella vanhempansa kanssa. Keskusteluyhteys vaatii yksinkertaisesti sopivien tilanteiden luomista yhdessäolon kautta. Tärkeintä ei ole paikka, vaan kiireetön tunnelma. Se voi löytyä päivällisellä, kirjastoreissulla tai metsäretkellä. Kysy, miten menee, ja pysähdy oikeasti kuuntelemaan vastausta.

Teinin ei tarvitse pärjätä.

Maailma aukeaa teinille helposti kaoottisena. Siksi nuorelle on tärkeää osoittaa, ettei hän ole yksin. Hukassa saa olla ja apua saa – ja pitääkin – pyytää.

Yksinäisyys on yleistä kaiken ikäisten suomalaisten keskuudessa, mutta usein tuntuu, että teinit jäävät erityisen yksin. Heidän itsenäisyydellään jopa ylpeillään: meidän lapsi on niin reipas ja pärjää itsekseen, se vietti koko kesän kotona yksin. Pärjäämisen korostaminen kulttuurissamme kannattaa kyseenalaistaa.

Teinien itsenäisyydellä ylpeillään: meidän lapsi on niin reipas ja pärjää itsekseen, se vietti koko kesän kotona yksin.

Teinin suru on totta.

Unohda päteminen, sillä teini ei kaipaa ylhäältä päin neuvomista. On tärkeää ymmärtää, että aikuiselle arkipäiväisen kuuloiset ongelmat ovat nuorelle isoja juttuja.

Kun ensimmäinen parisuhde loppuu, ”se kuuluu tuohon ikään” -lause ei lämmitä. En minäkään haluaisi eron hetkellä kuulla mummoltani, että avioero kuuluu tiettyyn ikään.

En minäkään haluaisi eron hetkellä kuulla mummoltani, että avioero kuuluu tiettyyn ikään.

Some tekee teinille hyvää.

Sosiaalinen media ei ole sen pahempi muoti-ilmiö kuin mikään muukaan. On totta, että teinien keskittymiskyky on välillä koetuksella, mutta heidän aktiiviseen somettamiseensa liittyy myös paljon hyvää. Somen kautta se välitunnilla yksin nurkassa kyhjöttävä tyyppikin voi löytää ryhmän, johon kuulua.

Kysyin taannoin seiskaluokkalaisilta, kuinka monella on netin kautta ystävä, jota ei ole koskaan tavannut. Kolme neljäsosaa viittasi. Joillekin nettiystävä oli se läheisin, jolle voi kertoa ihan kaiken. Se on lohdullista.

Somen kautta se välitunnilla yksin nurkassa kyhjöttävä tyyppikin voi löytää ryhmän, johon kuulua.

Teiniltä voi oppia paljon.

Arvomaailmaltaan nuoret ovat vanhempiaan liberaalimpia. Lisäksi teini-ikäiset ovat suoria ja mutkattomia, ja se on hienoa. Palaute tulee äkkiä – oli se myönteistä tai kielteistä. Teinit eivät pelaa pelejä tai pullota mielipahaansa, vaan purskauttavat tunteensa ulos. Aikuisilla olisi siitä oppimista.

Teinit eivät suhtaudu juuri mihinkään hohhoijaa-asenteella, sillä he eivät ole ehtineet kyynistyä. Maailma on heille uusi ja kiinnostava. Siitä voimme olla heille suorastaan kateellisia!

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Kirjailija ja yläkoulun opettaja Tommi Kinnunen ylistää teinejä: ”Oikeasti he ovat hyviä keskustelijoita ja mahtavia tyyppejä”

Ria Hafren kirjoitti: Minusta edellisenkin sukupolven teinit olivat fiksuja, kohteliata, iloisia ja mukavia. Kun tyttäreni oli teini-ikäinen meillä ramppasi paljon teinejä. Heidän kanssaan oli mielenkiintoista keskustella. Siitä on pyöreästi 25 vuotta... Hei Ria, hauska kuulla! Ja niin se aika kiitää...
Lue kommentti
Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Kirjailija ja yläkoulun opettaja Tommi Kinnunen ylistää teinejä: ”Oikeasti he ovat hyviä keskustelijoita ja mahtavia tyyppejä”

Minusta edellisenkin sukupolven teinit olivat fiksuja, kohteliata, iloisia ja mukavia. Kun tyttäreni oli teini-ikäinen meillä ramppasi paljon teinejä. Heidän kanssaan oli mielenkiintoista keskustella. Siitä on pyöreästi 25 vuotta...
Lue kommentti

SUORAT SANAT. Ikävöi kumppaniasi, se tekee parisuhteelle hyvää, seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen muistuttaa.

Intohimon voi saada kestämään.

On vaikea haluta sitä, mitä jo on. Paluuta suhteen kiihkeään alkuhuumaan ei 15 vuoden yhdessäolon jälkeen tule, mutta intohimoa voi silti kokea.

Seksuaalinen halu syntyy kumppaneiden välisestä jännitteestä. Alussa sitä luo uutuudenviehätys. Pitkässä suhteessa jännite pysyy, kun kumppanit pystyvät olemaan sekä lähekkäin että erillään toisistaan.

Jännite ei tarkoita jännitystä tai kriiseilyä.

Jännite ei tarkoita jännitystä tai kriiseilyä. Vääntäessä syntyy kyllä draamaa, ja sitten harrastetaan sovintoseksiä. Sitä ei pidä sekoittaa intohimoon.

Parempaan seksiin kannattaa pyrkiä.

Ennen vanhaan ajateltiin, että jos puoliso ei lyö, juo tai petä, ei saa valittaa. Uutta on, että on lupa haluta ja tarvita enemmän. Meillä on vahva kaipuu kokea sekä rakkautta että himoa.

Seksi lisää tutkitusti hyvinvointia. Tarpeiden tyydytykseen toimii hyvin itsetyydytyskin, mutta se, että tuntee itsensä halutuksi, on jotain ainutlaatuista. Siihen kannattaa pyrkiä.

Läheisyyttä voi olla liikaa.

Ajattelemme usein näin: parisuhde on hyvä, kun puhumme tauotta, halaamme jatkuvasti, kosketamme, vietämme paljon aikaa yhdessä.

Tiiviissäkin suhteessa yhteys voi kadota ja pusun antamisesta tulla vain mekaaninen rutiini.

Mutta voikin käydä niin, että liika läheisyys kostautuu seksielämän hyytymisellä. Meistä voi tulla toistemme jatkeita emmekä enää tiedä, keitä olemme tai mitä haluamme. Vaikka ollaan sinänsä tiiviisti, yhteys katoaa, pusun antamisesta tulee mekaaninen rutiini ja keskusteluja käydään ilman, että ollaan läsnä. Ei ihme, jos nuokin tavat alkavat sitten hiipua.

Seksielämälle tekee hyvää ikävöidä.

Jos elää elämäänsä autopilotilla, aistit kaipaavat herättelyä. Ajanpuute ja stressi eivät myöskään auta intohimon vaalimista.

Sen sijaan, että hakisimme lisää läheisyyttä, voimme välillä kokeilla sitä, että menemme toiseen suuntaan. Tarvitsemme tilaa, jotta voimme tutkia, missä kumpikin menee ja mistä kiinnostuu.

Itsekseen ollessaan voi oivaltaa, miten kiinnostava kumppani on.

Tekee hyvää ikävöidä kumppania. Vaikka olisi fyysisesti kaukana, henkisesti voi olla todella lähellä – ja päinvastoin. Itsekseen ollessaan voi oivaltaa, miten kiinnostava kumppani on.

Kiinnostu itsestäsi.

On vaikea olla kiinnostava, jos ei itse pidä it­seään kiinnostavana ja arvokkaana. Mieti, mitkä ovat motiivisi lähteä vaikka lenkille. Ovatko itsekriittiset ajatukset saaneet vallan ja uskot, että keho kaipaa kuritusta? Vai haluatko antaa ainutlaatuiselle kehollesi sen kaipaamaa liikettä?Se, että saa yhteyden itseensä ja kehoonsa, voi auttaa saamaan paremmin kiinni myös siitä, mitä haluaa seksiltä.

Hanki myös oma elämä.

Toimiva parisuhde antaa sopivasti hyvää erillisyyttä. Erillisyyttä voi kokea vaikka toisen kainalossa, mutta usein tarvitsemme myös konkreettista etäisyyttä: sitä, että molemmilla on yhteisen elämän lisäksi oma elämänsä.

Ero voi olla oikea ratkaisu, jos yrittämisestä huolimatta tuntuu pahalta mennä kotiin.

Etäisyydenotto voi joskus olla ainoa tapa pysyä yhdessä. Toisaalta joskus käy niin, että etsiessään erillisyyttä ihmiset eroavat. Vaikeat vaiheet ovat normaaleja ja niistä selviää, mutta erokin voi olla oikea ratkaisu, jos yrittämisestä huolimatta tuntuu pahalta mennä kotiin – tai jos huomaat, että lopulta voit paremmin itseksesi.

Vaikka erillään olo voi tuntua haastavalta, siihen kannattaa totutella. Erillisyys edellyttää tietysti luottamusta. Turvallisuuden kokemusta ei kannata järkyttää tahallaan: vaikka olemme sinä ja minä, olemme myös me.