Rakkaus ei ole helppoa missään vaiheessa, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
VIISIVUOTIAS POIKANI on rakastunut. Tarhan nappisilmä kun huiskauttaa pitkää tukkaansa, niin poikaparan katse lasittuu. Keskiviikkoisin alkaa jankutus siitä, voinko järjestää leikkipuisto treffit rakkauden kanssa viikonloppuna. Ajatus kahdesta päivästä ilman nappisilmän seuraa on pojalle sietämätön. Jankutus jatkuu, kunnes viikonloppuna hytisen puiston laidalla ja katselen "tyttöystävän" äidin kanssa, miten nuoripari kiipeilee leikkitelineessä.
Kun poikani kertoi olevansa rakastunut, kysyin mistä sen tietää. Kuulemma siitä, että tykkää olla toisen kanssa ja haluaa olla toiselle lämmin.
Mitäpä siihen on lisättävää.
Kesällä olin rippijuhlissa. Rippilapsi vietti koko juhlansa tyttöystäväänsä liimautuneena. Hän vastaanotti vieraat, kiitteli lahjoista ja kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan tytön kanssa jaloista napaan saakka yhteen kiinnittyneinä, kädet toistensa ympärille kietoutuneina.
Imu oli kova, mutta häpeä ei ollut vielä saapunut. Viattomuudessa oli jotain valtavan suloista.
YSTÄVÄNI, AIKUINEN nainen, on ensimmäistä kertaa rakastunut. He tekstailevat miehen kanssa koko ajan. Pelkäävät kai, että elleivät he ole kontaktissa, toinen katoaa. Sitä paitsi koska he ovat löytäneet toisessa itsensä, he tuntevat olonsa vajavaisiksi ilman toista.
Mutta ei tuorekaan rakkaus helppoa ole. Ystäväni ja hänen lemmittynsä ovat avanneet ensimmäistä kertaa itsensä toiselle ihmiselle ja siten tehneet itsestään haavoittuvaisia.
Imu on kova, mutta viattomuus hävinnyt.
ITSE ELÄN RAKKAUDEN arkea: pienet lapset, työt, tiukalle kiristetty arki. Usein tuntuu, että rakkaus porisee hiljakseen takalevyllä. Tuoksut tuntuvat nenään ja vatsassa kurnii, mutta juuri nyt ei ehdi nauttia.
Mutta sitten yhtenä iltana yhtäkkiä rakastimme. Toinen oli juuri palannut töistä ja toinen ripustanut pyykit, kello kävi jo puoltayötä. Puhuimme matalilla äänillä päivän kuulumiset, kävimme läpi hoidettavat hommat, ja äkkiä meissä oli rakkautta. Nauroimme samaa naurua yhteiselle vitsille. Halusimme, että tämä ajalta varastettu hetki kestäisi pitkään.
Seuraavana aamuna kun kurahousuja ei löytynyt mistään, meni rakkaus taas pois. Ihan surutta halusin olla toiselle kylmä.
KÄVIN KERRAN jätevedenpuhdistamolla. Alueen halki kulki hihna, jonne suodattui kaikki se, mikä pöntöstä oli vedetty alas ja joka ei huuhtoudu veteen: makkarasopan jäänteet, ruskea karvainen töhnä, legot, pinnit, tutti, timanttisormus. Siellä, vessapaperitollon kyljessä, pistävän hajun keskellä jonkun ainutlaatuinen rakkaus.
Näky riipaisi sydäntä.
Mutta onhan rakastaminen oma hommansa. Usein tekisi mieli olla uskaltamatta.
Helppoa olisi lähteä, olla omassa rauhassa tai vaihtaa tyyppiin, joka laittaisi kurahousut sinne, mistä minä ne löydän. Vaikeinta on jäädä, luopua, leppyä.
Mutta siinä, että pysyy, on ainakin minulle jotain arvokasta ja tavoittelemisen arvoista. Ehkä jonain päivänä istumme kiikkustuoleissa ja katsomme yhteistä elämäämme taaksepäin. Tai sitten emme.
Sillä onhan se sietämätöntä avata itsensä toiselle tulla ja mennä miten haluaa. Rohkein asia, jonka olen koskaan tehnyt, on rakastaminen.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.
