Meidän ensimmäinen vauvamme lentää pois pesästä ja aloittaa koulun. Pieni tyttö maaliskuun, joka auringon lailla valaisi meidän maailmamme kerran. Muutti meidän elämän lopullisesti ja mullisti elämän uuteen uskoon. 

Tyttö, joka rakastaa niin lujaa, että sanat ei riitä. Tahtoo niin kovaa, että metsätkin hiljenee. Kuiskasi viime syksynä toiveen pikkuisesta vauvasta. Ja siinä se nyt on- kaikkien meidän rakastama ja toivoma pikkuveli ja reipas ekaluokkalainen. Eihän siitä ole kauaa, kun toinenkin oli ihan avuton nyytti. Ihan samanlainen kuin pikkuveli, jota isosisko hoitaa nyt hienosti. 

Kesä menee huimaa vauhtia eteenpäin ja tekee jo loppuaan. Pieni koululainen pakkaa reppuaan ja miettii minkälaisia ystäviä koulussa tapaa. Haaveilee tulevasta ja toivoo parasta. Viikkaa reippaana vaatteita valmiiksi. Minä laitan nenäliinoja taskuun. Pienestä on tullut iso, mutta silti vielä niin pieni.

Tiedän, että tyttö heiluttaa heipat minulle iloisesti koulun ovella, mutta minä itken kulman takana muutaman kyyneleen. Koska ensimmäinen lintuni lentää pesästä pois. Toivon turvallista koulumatkaa ekaluokkalaiselleni. Tietä, joka kohtelisi pikkuista oikeudenmukaisesti. Toivon, että tyttöni osaisi olla reilu takaisin ja puolustaisi heikompia tarvittaessa. Turvautuisi halaukseen vihan sijaan ja pärjäisi siellä koulumaailmassa vertaamatta itseään muihin. Kasvaisi minusta reippaasti ohi ja tietäisi, että minun syli on silti aina auki. 

Onneksi sylissä väläyttelee ensihymyjään tuo kuukauden vanha pikkuveli, samaan aikaan kun toinen lentää pesästä pois. Turvallista koulumatkaa pieni ruususuu.