Eilen ystävänpäivänä sain kipsin pois jalasta. Vihdoin. Ihan mahtava tunne, kun pääsee astumaan kunnolla toisellakin jalalla. Pienen lapsen perässä pysyminen on ollut haastavaa ja paljon on saatu apua viimeisen kuukauden aikana. Ensimmäinen viikko kipsin kanssa oli vaikein. Yhtäkkiä sitä huomasi, kuinka paljon sitä tekee ihan huomaamatta monia asioita arjessa.

Autolla ajaminen, siivoaminen ja lapsen nostaminen on ollut mahdotonta. Jossain kohtaa tuntui, että ei pysty tekemään melkein mitään. Onneksi oli perhe ja ystävät. Kuukausi meni lopulta todella nopeaa, eikä montaa turhautumisen hetkeä ollut. Lasten kanssa leipominen, sylittely, lounastreffit kaupungissa, muutamat juhlat meillä, ystävät kylässä ja valokuvaaminen olivat pieniä suuria valonpilkahduksia kuukauden aikana.

Lopulta tuntui, että paljon sitä pystyy kipsinkin kanssa tekemään. Olen saanut pitää lapsia sylissä enemmän, kuin pitkiin aikoihin. Lapset nauttivat, kun äiti joutui olemaan paikallaan pelkkänä sylinä ensimmäiset viikot. Nuhjattiin sohvalla sydämen kyllyydestä ja katseltiin netflixiä. Juteltiin, pelattiin ja askarreltiin. Sitä jopa hieman nautti salaa siitä muutaman viikon rauhasta, että mihinkään ei pääse.

Muutaman viikon jälkeen kuitenkin sitä jo odottaa liikkumisen iloa, kävelylenkkejä ulkona, autolla ajamista, siivoamista ja ihan tavallisia arkisia asioita. Ja saunaa. Motivaatio lähteä jumppaan on taas kohdillaan, ainakin hetken. Vaikka jalka ei vieläkään ole ihan entisensä, niin toipuminen voi nyt alkaa.