Muutama viikko sitten meidän rakas Ransu -koira nukkui pois. Ransu meni nopeasti illalla huonoon kuntoon ja heti seuraavana aamuna eläinlääkärissä olin elämäni surullisimman päätöksen äärellä. Ransu nukkui hiljaa syliini ja sain olla onneksi sen vierellä ihan viimeiseen hengenvetoon asti. Olin aikaisemmin ajatellut, että en ehkä pysty. Onneksi pystyin, sillä se oli viimeinen palvelus uskolliselle ystävälle.
Kotona kaikki muistuttaa siitä, että yksi meistä on pois. Lapsille suru on ollut myös suuri. Lapset ovat kasvaneet koiran vierellä koko elämänsä. Se on ollut kaveri, jolle supsuttaa suurimmatkin salaisuudet. Ystävä, joka lähtee aina leikkiin mukaan. En tiennyt niin lapsirakasta koiraa edes olevan. Näissä blogin valokuvissakin näkyy Ransu niin monessa mukana. Yksivuotias etsii ystävää sohvan alta, keskimmäinen piirsi Ransulle kortin, vanhin lapsi on itkenyt ja kysellyt, miksei Ransu tule enää takaisin.
Meidän hääpäivälahja, mustikkapiirakkavaras, ilopilleri, pusuhuuli ja ale-pennuksi nimittämämme suuri persoona on poissa. Hyvää matkaa Ransu rakas, onneksi saatiin kulkea yhdessä hieno 10 vuoden matka.
